Mitä sinä näet yllä olevassa kuvassa?
Koko tämän blogin lopullisena sytykkeenä toimi viime viikonlopun tapahtumat, jotka eivät ole jättäneet rauhaan. Ovat itse asiassa kertaalleen tunkeneet jo uniinkin. Alkuun vähän pohjustusta muutaman päivän päässä kiertäneistä ajatuksista.
Marraskuun kolmas on minulle itselleni tunteikas päivä. Siksi en epäröinyt hetkeäkään, kun tarjoutui mahdollisuus paeta tuttuja kuvioita. Lauantaina tie vei Vantaalle Cage 19-vapaaotteluiltaan. Illan pääottelussa otteli turkulainen Timo-Juhani Hirvikangas Cagen kääpiösarjan tittelivyöstä. Töiden kautta olen parin juttukeikan verran tutustunut "Tipiin". Äärimmäisen mukava mies, josta huokuu aito ystävällisyys myös median edustajaa kohtaan.
Pienten urheilulajien piirissä puurtavissa tämä on muuten yllättävän yleinen piirre ja piristää kummasti, kun vastapainona viikoittaisella tasolla on toimia mediaan kouliintuneiden urheilijoiden kanssa. Silloin toisinaan huomaa, että sekä haastateltava että haastattelija toimivat autopilotilla.
Mutta takaisin Tipiin. Titteliottelu oli toistaiseksi uran huippukohta ja sen eteen oli tehty töitä tavalla, jota en edes yritä ymmärtää. Valmistautuminen olisi voinut mennä paremminkin, mutta sairastelun, epäinhimillisen painonpudotusurakan tai minkään muunkaan syyn taakse Hirvikangas ei Fightsportin haastattelussa mennyt.
Viime aikoina vapaaottelukärpänen on puraissut minua kunnolla. En voi sanoa tuntevani Hirvikangasta, mutta kun esimerkiksi jääkiekosta on nykyisellään aika hankala aidosti innostua, kaipaa toisinaan aitoa fanitusta lähenteleviä kokemuksia.
Lauantaina huomasin eläväni Hirvikankaan matsin mukana alusta lähtien vahvasti. Samoin on käynyt ennenkin häkin laidalla tutun äijän otellessa.
Ja sitten itse asiaan. Tipi hävisi ottelun. Miehestä huokui pettymys tavalla, jota en ole nähnyt pitkään aikaan, enkä luultavasti koskaan urheiluun liittyen livenä (kts. ylhäällä oleva kuva).
Se oli pysäyttävää lähietäisyydeltä. Matkaseurani, joka tuntee Tipin huomattavasti itseäni paremmin, uskaltautui jopa pukukoppiin matsin jälkeen. Itse jäin oven ulkopuolelle. Luultavasti tuona hetkenä ei kaivattu puolituttua toimittajaa, joka ei koskaan ole vakavasti urheillut.
Miksi valtava pettymys jäi kummittelemaan myös viattoman sivustaseuraajan mieleen? Tajusin sen kolme päivää myöhemmin kauppareissulla. Jossain sen henkisesti ja fyysisesti lyttyyn lyödyn olemuksen ja pettymyksen takana huokui valtava nälkä. Näin sen itse tulkitsen. En osaa täsmälleen määritellä, miksi minulle tuli sellainen olo, mutta olen täysin varma, että Tipi palaa häkkiin entistä vahvempana.
Se erottaa voittajat ja häviäjät. Tipi hävisi yhden matsin, mutta hän tulee voittamaan niitä vielä monta.
Kannattaa myös lukea matkaseurana olleen Karhuherran näkemys illan tapahtumista. Sen löytää täältä.
